Rintamakarkurina kaupungissa

Ensi viikolla vietetään vanhassa kotikylässäni uuden sillan valmistujaisia. Vaikka kyseessä on vain kapean salmen ylitse rakennettu puinen silta, juhlitaan sitä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ohjelmassa on puheita, runonlausuntaa, laulua ja haitarimusiikkia sekä kansanedustaja nauhaa leikkaamassa. Puolestani saisi paikalla olla oikea torvisoittokunta ja vähintään ministeritason vieras, sillä niin hieno asia uusi silta on kylälle, joka on vuosien saatossa ollut jatkuvasti menettävänä osapuolena. Silta on merkki siitä, että periksi ei anneta: kyllä täällä vielä väkeä ja sisua piisaa.

Keväällä julkaistiin tutkimus, jossa todettiin, että monet maaseudun nuoret aikuiset haluavat jäädä kotiseudulleen. Toisaalta toisissa mielipidekyselyissä ollaan tultu siihen johtopäätökseen, että lukiota tai peruskoulua päättävät nuoret tuskin malttavat päästä pois maaseudulta. Tutkimusten välittämä kuva ei ole välttämättä ristiriidassa. Värttinäyhtyeen perustaja Sari Kaasinen on joskus todennut, että nuorten pitääkin lähteä pois kotiseudultaan, ainakin joksikin aikaa. Näkökulman ja maiseman vaihto tekee useammalle hyvää. (Sama pätee myös yllättävän nurkkapatrioottisiin pääkaupunkiseudun jälkeläisiin). Jonkin aikaa muita maita maisteltuaan saattaakin nuori aikuinen huomata, ettei elo ole muuallakaan mitään ruusuilla tanssimista tai kullan vuolemista. Nimetään se sitten kehitykseksi tai markkinavoimien hallitsemattomaksi jylläykseksi, niin maaseudun nuorella ei ole liiemmin mahdollisuuksia palata takaisin. Kun toisella puolella punnuksia on jokapäiväinen leipä ja toisella puolella vain tuttu kylänraitti, tapahtuu valinta väistämättä edellisen eduksi.

Vaihtoehtojen vähäisyys ei kuitenkaan pelasta omantunnon kolotukselta. Keskustelin taannoin samasta kylästä kotoisin olevan ystäväni kanssa, joka oli asunut pääkaupunkiseudulla jo kymmenen vuotta. Oli huojentavaa kuulla, että hänkin oli tuntenut samaa syyllisyyttä. Molemmat olimme aikoinaan tilanteessa, jossa valinta oli selvä. Olimme lähteneet kylästä opiskelemaan ja töihin suureen maailmaan. Viihdyimme molemmat hyvin kaupungissa. Tästä huolimatta tunsimme itsemme luopioiksi ja kotiseudun pettureiksi. Miinuksena muuttotilastoissa ei ole kiva olla.

Nyttemmin olen oppinut hyväksymään sen tosiasian, että asia ei ole joko/tai, eikä kenenkään tarvitse kerralla pelastaa synnyinseudun tulevaisuutta. Kultainen keskitiekin on olemassa. Kohdallani se merkitsee vaikkapa sitä, että seuraan edelleen kylän tapahtumia ja olen mahdollisuuksien mukaan mukana talkoissa tai yleisönä kesäjuhlissa. Olen vakituinen kaupunkilainen, mutta satunnainen kyläläinen. Joskus voivat asiat muuttua ja olosuhteet kääntyä päälaelleen. Siihen asti pidän yllä irtolaisuuden identiteettiä ja yritän ottaa parhaimmat palat molemmista maailmoista. Kahden maan kansalaisen jalka pitää mukulakivillä ja metsäpolulla.